Viimeaikoina olen seurannut paljon kansainvälisiä ADHD- ja neurokirjoyhteisöjä. Samalla olen huomannut, että keskustelu näyttää usein erilaiselta kuin Suomessa.
Tämä ei tarkoita, että toinen maa olisi oikeassa ja toinen väärässä. Mutta joskus tuntuu siltä, että sama ilmiötä katsotaan eri suunnista.
Kun lapsi ei toimi odotetulla tavalla
Suomessa keskustelu lähtee usein siitä, mitä lapsi tekee. Lapsi ei kuuntele. Lapsi ei keskity. Lapsi ei pysy paikallaan. Lapsi viettää paljon aikaa ruudulla.
Sitten etsitään syitä:
- Onko ruutuaikaa liikaa?
- Onko rajoja liian vähän?
- Ovatko vanhemmat väsyneitä?
- Onko kasvatuksessa jotain pielessä?
Monissa yhdysvaltalaisissa ADHD- ja neurokirjo yhteisöissä keskustelu alkaa usein toisesta kysymyksestä:
Miksi lapsi toimii näin?
Mitä lapsen hermostossa tapahtuu? Onko lapsi kuormittunut? Onko hän ylivirittynyt? Onko hänellä vaikeuksia toiminnanohjauksessa? Tarvitseeko hän enempi tukea kuin kuria?
Kysymys ei ole siitä, ettei käyttäytymiseen pitäisi puuttua. Kysymys on siitä, mistä suunnasta sitä lähestytään.
Ruutuaika - syy vai seuraus?
Tämä ero näkyy ehkä selvemmin ruutuaikakeskustelussa. Suomessa ruutuaikaa esitetään mediassa usein ongelman syynä. Lapsi ei keskity. Lapsi ei jaksa odottaa. Lapsi on levoton. Selitykseksi tarjotaan helposti liiallista ruutuaikaa.
THL:n tuoreissa suosituksissa ruutuaikaa suositellaan rajoittavaksi melko tarkasti ikäryhmittäin. Esimerkiksi alakouluikäisille suositellaan noin tunti päivässä vapaa-ajan ruutuaikaa.
Yhdysvalloissa lastenlääkärijärjestö AAP lähestyy asiaa hieman eri näkökulmasta. Siellä ei enää keskitytä yhtä vahvasti siihen, kuinka monta minuuttia tai tuntia ruutuaikaa kertyy.
Sen sijaan kysytään:
- Mitä lapsi tekee ruudulla?
- Korvaako ruutuaika unta?
- Korvaako se liikuntaa?
- Korvaako se ystäviä tai harrastuksia
- Mikä merkitys ruudulla on juuri tämän lapsen elämässä?
Voiko ruutu olla myös säätelykeino?
Tämä on ehkä suurin ero, johon olen törmännyt.
Monissa yhdysvaltalaisissa neurokirjoyhteisöissä ruutua ei enää nähdä automaattisesti ongelmana. Sen sijaan pohditaan, voisiko ruutu olla lapselle tapa palautua? Voisiko se olla turvallinen paikka kuormittuneelle hermostolle? Voisiko se auttaa lasta säätelemään aistiärsykkeitä? Voisiko se olla tapa hengähtää sosiaalisen kuormituksen jälkeen? Tämä ei tarkoita sitä, että rajaton ruutuaika olisi hyväksi. Mutta joskus ruutuaika saattaa olla oireen sijaan myös selviytymiskeino.
Entä koulu?
Myös kouluissa keskustelu näyttää paikoin erilaiselta. Yhdysvalloissa puhutaan nykyään paljon neuroystävällisistä oppimisympäristöistä. Joissakin kouluissa on käytössä esimerkiksi rauhoittumispaikkoja, aistitiloja, mahdollisuus liikkua opetuksen aikana, erialisia istuinratkaisuja, enemmän ymmärrystä liikehdintään kohtaan.
Suomessakin tehdään näitä asioita. Mutta suomalaisessa keskustelussa ne näkyvät usein oppimisen tuen, inkluusion tai pedagogiikan kautta.
Yhdysvalloissa taas puhutaan useammin hermostosta.
Voisimmeko oppia toisiltamme?
Suomessa on paljon vahvuuksia. Meillä on laadukas varhaiskasvatus. Meillä koulutettu henkilöstö. Meillä on vahva pedagoginen osaaminen.
Mutta, joskus mietin, voisimmeko puhua enemmän hermostosta. Mitä jos emme kysyisi ensimmäisenä: "Miten saamme lapsen käyttäytymään?", vaan kysyisimme: "Mitä lapsi tarvitsee onnistuakseen?"
Ehkä kyse on siitä, että katsomme samaa ilmiötä eri suunnasta.
Ja joskus näkökulman vaihtaminen voi muuttaa enemmän kuin yksikään sääntö tai ohje.
Lisää kommentti
Kommentit