Arjen totuus

Lapsiryhmässä voi näkyä ilmiö, jossa yksi lapsi tekee jotain, toinen matkii ja pian useampi lapsi on mukana. Usein nämä lapset ovat samoja, ja aikuiset selittävät tilanteen usein "huonolla esimerkillä". Mutta kun ilmiötä tarkastelee syvemmin, voi huomata, että taustalla voi olla muutakin kuin matkimista. Lapsen hermosto voi reagoida ryhmässä tavoilla, joita emme aina huomaa, ja jotka voivat selittää, miksi ketjureaktiot syntyvät sekunneissa.

Viimeaikoina olen seurannut paljon kansainvälisiä ADHD- ja neurokirjoyhteisöjä. Samalla olen huomannut, että keskustelu näyttää usein erilaiselta kuin Suomessa.

Pedagogiikka ei ole neutraalia, se on rakennettu tietynlaisen hermoston varaan. 

Kun puhumme nuorten mielenterveysongelmista, työkyvyttömyydestä, tai vaikeuksista kiinnittyä työelämään, keskustelu keskittyy nykyhetkeen.

Neurovähemmistöä tarkastellaan usein yksilön näkökulmasta

Kasvatuksessa puhutaan paljon rajoista. Ja hyvästä syystä. Lapset tarvitsevat rajoja. He tarvitsevat aikuisia, jotka pitävät huolta turvallisuudesta, opettavat yhteisiä sääntöjä ja näyttävät, miten muiden kanssa toimitaan. 

Kun puhumme lasten käyttäytymisestä, puhumme nykyään paljon lapsen hermostosta.  Puhumme siitä, ettei lapsi aina valitse käytöstä tahallaan. Puhumme impulssikontrollista, toiminnanohjauksesta, aistisäätelystä ja tunnesäätelystä. Se on tärkeää.

Työelämässä puhutaan jatkuvasti osaajapulasta, nuorten työkyvyttömyydestä ja mielenterveyden haasteista. Samalla unohdetaan yks tärkeä kysymys: mitä tapahtuu, kun erilainen oppija astuu sisään työpaikan ovesta?

"Koulussa sanottiin, että ovet ovat auki. Mutta kun en enää jaksanut avata niitä, ovet suljettiin"

Lapsiryhmässä voi näkyä ilmiö, jossa yksi lapsi tekee jotain, toinen matkii ja pian useampi lapsi on mukana. Usein nämä lapset ovat samoja, ja aikuiset selittävät tilanteen usein "huonolla esimerkillä". Mutta kun ilmiötä tarkastelee syvemmin, voi huomata, että taustalla voi olla muutakin kuin matkimista. Lapsen hermosto voi reagoida ryhmässä tavoilla, joita emme aina huomaa, ja jotka voivat selittää, miksi ketjureaktiot syntyvät sekunneissa.

Viimeaikoina olen seurannut paljon kansainvälisiä ADHD- ja neurokirjoyhteisöjä. Samalla olen huomannut, että keskustelu näyttää usein erilaiselta kuin Suomessa.

Pedagogiikka ei ole neutraalia, se on rakennettu tietynlaisen hermoston varaan. 

Kun puhumme nuorten mielenterveysongelmista, työkyvyttömyydestä, tai vaikeuksista kiinnittyä työelämään, keskustelu keskittyy nykyhetkeen.

Neurovähemmistöä tarkastellaan usein yksilön näkökulmasta

Kasvatuksessa puhutaan paljon rajoista. Ja hyvästä syystä. Lapset tarvitsevat rajoja. He tarvitsevat aikuisia, jotka pitävät huolta turvallisuudesta, opettavat yhteisiä sääntöjä ja näyttävät, miten muiden kanssa toimitaan. 

Kun puhumme lasten käyttäytymisestä, puhumme nykyään paljon lapsen hermostosta.  Puhumme siitä, ettei lapsi aina valitse käytöstä tahallaan. Puhumme impulssikontrollista, toiminnanohjauksesta, aistisäätelystä ja tunnesäätelystä. Se on tärkeää.

Työelämässä puhutaan jatkuvasti osaajapulasta, nuorten työkyvyttömyydestä ja mielenterveyden haasteista. Samalla unohdetaan yks tärkeä kysymys: mitä tapahtuu, kun erilainen oppija astuu sisään työpaikan ovesta?

"Koulussa sanottiin, että ovet ovat auki. Mutta kun en enää jaksanut avata niitä, ovet suljettiin"

Lapsiryhmässä voi näkyä ilmiö, jossa yksi lapsi tekee jotain, toinen matkii ja pian useampi lapsi on mukana. Usein nämä lapset ovat samoja, ja aikuiset selittävät tilanteen usein "huonolla esimerkillä". Mutta kun ilmiötä tarkastelee syvemmin, voi huomata, että taustalla voi olla muutakin kuin matkimista. Lapsen hermosto voi reagoida ryhmässä tavoilla, joita emme aina huomaa, ja jotka voivat selittää, miksi ketjureaktiot syntyvät sekunneissa.

Viimeaikoina olen seurannut paljon kansainvälisiä ADHD- ja neurokirjoyhteisöjä. Samalla olen huomannut, että keskustelu näyttää usein erilaiselta kuin Suomessa.

Pedagogiikka ei ole neutraalia, se on rakennettu tietynlaisen hermoston varaan. 

Kun puhumme nuorten mielenterveysongelmista, työkyvyttömyydestä, tai vaikeuksista kiinnittyä työelämään, keskustelu keskittyy nykyhetkeen.

Neurovähemmistöä tarkastellaan usein yksilön näkökulmasta

Kasvatuksessa puhutaan paljon rajoista. Ja hyvästä syystä. Lapset tarvitsevat rajoja. He tarvitsevat aikuisia, jotka pitävät huolta turvallisuudesta, opettavat yhteisiä sääntöjä ja näyttävät, miten muiden kanssa toimitaan. 

Kun puhumme lasten käyttäytymisestä, puhumme nykyään paljon lapsen hermostosta.  Puhumme siitä, ettei lapsi aina valitse käytöstä tahallaan. Puhumme impulssikontrollista, toiminnanohjauksesta, aistisäätelystä ja tunnesäätelystä. Se on tärkeää.

Työelämässä puhutaan jatkuvasti osaajapulasta, nuorten työkyvyttömyydestä ja mielenterveyden haasteista. Samalla unohdetaan yks tärkeä kysymys: mitä tapahtuu, kun erilainen oppija astuu sisään työpaikan ovesta?

"Koulussa sanottiin, että ovet ovat auki. Mutta kun en enää jaksanut avata niitä, ovet suljettiin"

Lapsiryhmässä voi näkyä ilmiö, jossa yksi lapsi tekee jotain, toinen matkii ja pian useampi lapsi on mukana. Usein nämä lapset ovat samoja, ja aikuiset selittävät tilanteen usein "huonolla esimerkillä". Mutta kun ilmiötä tarkastelee syvemmin, voi huomata, että taustalla voi olla muutakin kuin matkimista. Lapsen hermosto voi reagoida ryhmässä tavoilla, joita emme aina huomaa, ja jotka voivat selittää, miksi ketjureaktiot syntyvät sekunneissa.

Viimeaikoina olen seurannut paljon kansainvälisiä ADHD- ja neurokirjoyhteisöjä. Samalla olen huomannut, että keskustelu näyttää usein erilaiselta kuin Suomessa.

Pedagogiikka ei ole neutraalia, se on rakennettu tietynlaisen hermoston varaan. 

Kun puhumme nuorten mielenterveysongelmista, työkyvyttömyydestä, tai vaikeuksista kiinnittyä työelämään, keskustelu keskittyy nykyhetkeen.

Neurovähemmistöä tarkastellaan usein yksilön näkökulmasta

Kasvatuksessa puhutaan paljon rajoista. Ja hyvästä syystä. Lapset tarvitsevat rajoja. He tarvitsevat aikuisia, jotka pitävät huolta turvallisuudesta, opettavat yhteisiä sääntöjä ja näyttävät, miten muiden kanssa toimitaan. 

Kun puhumme lasten käyttäytymisestä, puhumme nykyään paljon lapsen hermostosta.  Puhumme siitä, ettei lapsi aina valitse käytöstä tahallaan. Puhumme impulssikontrollista, toiminnanohjauksesta, aistisäätelystä ja tunnesäätelystä. Se on tärkeää.

Työelämässä puhutaan jatkuvasti osaajapulasta, nuorten työkyvyttömyydestä ja mielenterveyden haasteista. Samalla unohdetaan yks tärkeä kysymys: mitä tapahtuu, kun erilainen oppija astuu sisään työpaikan ovesta?

"Koulussa sanottiin, että ovet ovat auki. Mutta kun en enää jaksanut avata niitä, ovet suljettiin"

Lapsiryhmässä voi näkyä ilmiö, jossa yksi lapsi tekee jotain, toinen matkii ja pian useampi lapsi on mukana. Usein nämä lapset ovat samoja, ja aikuiset selittävät tilanteen usein "huonolla esimerkillä". Mutta kun ilmiötä tarkastelee syvemmin, voi huomata, että taustalla voi olla muutakin kuin matkimista. Lapsen hermosto voi reagoida ryhmässä tavoilla, joita emme aina huomaa, ja jotka voivat selittää, miksi ketjureaktiot syntyvät sekunneissa.

Viimeaikoina olen seurannut paljon kansainvälisiä ADHD- ja neurokirjoyhteisöjä. Samalla olen huomannut, että keskustelu näyttää usein erilaiselta kuin Suomessa.

Pedagogiikka ei ole neutraalia, se on rakennettu tietynlaisen hermoston varaan. 

Kun puhumme nuorten mielenterveysongelmista, työkyvyttömyydestä, tai vaikeuksista kiinnittyä työelämään, keskustelu keskittyy nykyhetkeen.

Neurovähemmistöä tarkastellaan usein yksilön näkökulmasta

Kasvatuksessa puhutaan paljon rajoista. Ja hyvästä syystä. Lapset tarvitsevat rajoja. He tarvitsevat aikuisia, jotka pitävät huolta turvallisuudesta, opettavat yhteisiä sääntöjä ja näyttävät, miten muiden kanssa toimitaan. 

Kun puhumme lasten käyttäytymisestä, puhumme nykyään paljon lapsen hermostosta.  Puhumme siitä, ettei lapsi aina valitse käytöstä tahallaan. Puhumme impulssikontrollista, toiminnanohjauksesta, aistisäätelystä ja tunnesäätelystä. Se on tärkeää.

Työelämässä puhutaan jatkuvasti osaajapulasta, nuorten työkyvyttömyydestä ja mielenterveyden haasteista. Samalla unohdetaan yks tärkeä kysymys: mitä tapahtuu, kun erilainen oppija astuu sisään työpaikan ovesta?

"Koulussa sanottiin, että ovet ovat auki. Mutta kun en enää jaksanut avata niitä, ovet suljettiin"

Lapsiryhmässä voi näkyä ilmiö, jossa yksi lapsi tekee jotain, toinen matkii ja pian useampi lapsi on mukana. Usein nämä lapset ovat samoja, ja aikuiset selittävät tilanteen usein "huonolla esimerkillä". Mutta kun ilmiötä tarkastelee syvemmin, voi huomata, että taustalla voi olla muutakin kuin matkimista. Lapsen hermosto voi reagoida ryhmässä tavoilla, joita emme aina huomaa, ja jotka voivat selittää, miksi ketjureaktiot syntyvät sekunneissa.

Viimeaikoina olen seurannut paljon kansainvälisiä ADHD- ja neurokirjoyhteisöjä. Samalla olen huomannut, että keskustelu näyttää usein erilaiselta kuin Suomessa.

Pedagogiikka ei ole neutraalia, se on rakennettu tietynlaisen hermoston varaan. 

Kun puhumme nuorten mielenterveysongelmista, työkyvyttömyydestä, tai vaikeuksista kiinnittyä työelämään, keskustelu keskittyy nykyhetkeen.

Neurovähemmistöä tarkastellaan usein yksilön näkökulmasta

Kasvatuksessa puhutaan paljon rajoista. Ja hyvästä syystä. Lapset tarvitsevat rajoja. He tarvitsevat aikuisia, jotka pitävät huolta turvallisuudesta, opettavat yhteisiä sääntöjä ja näyttävät, miten muiden kanssa toimitaan. 

Kun puhumme lasten käyttäytymisestä, puhumme nykyään paljon lapsen hermostosta.  Puhumme siitä, ettei lapsi aina valitse käytöstä tahallaan. Puhumme impulssikontrollista, toiminnanohjauksesta, aistisäätelystä ja tunnesäätelystä. Se on tärkeää.

Työelämässä puhutaan jatkuvasti osaajapulasta, nuorten työkyvyttömyydestä ja mielenterveyden haasteista. Samalla unohdetaan yks tärkeä kysymys: mitä tapahtuu, kun erilainen oppija astuu sisään työpaikan ovesta?

"Koulussa sanottiin, että ovet ovat auki. Mutta kun en enää jaksanut avata niitä, ovet suljettiin"