Koulujen todistuksissa on edelleen kohta nimeltä "käyttäytymisen arviointi".
Se kuulostaa yksinkertaiselta: arvioidaan, miten lapsi käyttäytyy. Mutta nyt kun inkluusion on osa kouluarkea, voi olla aiheellista kysyä, mitä tämä arviointi oikeasti mittaa, ja onko se enää yhdenvertainen tapa arvioida kaikkia lapsia. Inkluusion ideana on, että erilaiset lapset voivat olla samassa ryhmässä ja saada tarvitsemansa tuen. Mutta käyttäytymisen arviointi voi edelleen perustua oletukseen, että kaikki lapset pystyvät säätelemään itseään samalla tavalla, samoissa olosuhteissa ja saman kuormituksen alla.
Voiko olla niin, että arviointi ei kerro lapsen käyttäytymisestä, vaan ympäristön sopivuudesta hänen hermostolleen?
Esimerkiksi neurokirjon lapsilla keskittyminen, työrauhan antaminen tai sääntöjen noudattaminen eivät välttämättä ole tahdonalaisia taitoja. Ne voivat olla hermoston kehityksen, kuormitukseen ja aistijärjestelmän toimintaan liittyviä asioita. Silti todistuksessa lukee "käyttäytyminen" tai "käyttäytymisen arviointi". Ja lapsi voi tulkita sen niin, että kyse on hänen persoonastaan, ei hänen hermostonsa tavasta toimia.
Inkluusion aikakaudella arviointi voi mitata aivan muuta kuin käyttäytymistä
Kun ryhmässä on erilaisia hermostoja, käyttäytymisen arviointi voi käytännössä mitata ympäristön kuormittavuutta, ryhmäkokoa, aistikuormaa, tuen riittävyyttä, pedagogiikan sopivuutta, aikuisen tulkintaa. Ei välttämättä lapsen "käyttäytymistä".
Pedagoginen näkökulma: miksi negatiivinen toimintatapa ei välttämättä toimi
Arjessa voi olla tilanteita, jossa lapsi toimii impulssin ohjaamana. Aikuinen voi tulkita tämän tahalliseksi ja reagoida kovalla äänellä, häpeällä tai eristämisellä. Mutta neurokirjon lapselle tämä ei välttämättä opeta taitoa, se voi opettaa pelkoa. Se voi jättää muistijäljen, joka vaikuttaa minäkuvaan ja mielenterveyteen pitkälle tulevaisuuteen. Rauhallinen ennakoiva ja myötätuntoinen pedagogiikka ei aina poista haastetta heti, mutta se voi jättää lapsen mieleen erialaisen jäljen: "minua autettiin", "minua ymmärrettiin", "minä en ole huono".
Voiko olla niin, että inkluusio ja käyttäytymisen arviointi eivät sovi yhteen?
Inkluusion periaate on, että ympäristö mukautuu lapsen tarpeisiin. Käyttäytymisen arviointi taas voi perustua ajatukseen, että lapsen pitäisi sopeutua ympäristöön. Nämä kaksi voivat olla ristiriidassa keskenään. Ja silloin lapsi voi saada arvosanan taidoista, jota hänellä ei vielä ole, eikä sitä voi tahdonvoimalla hankkia.
Ja sitten voi olla, että myöhemmin ihmetellään
Miksi nuorten mielenterveys horjuu. Miksi neurokirjon lapset eivät mahdu koulupolulle tai työelämään. Miksi he uupuvat. Miksi he vetäytyvät. Miksi he eivät luota aikuisiin. Mutta kysymys ei välttämättä ole lapsissa. Kysymys voi olla siinä, että hermoston kehityserot tulkitaan edelleen käytösongelmiksi, vaikka inkluusion pitäisi tarkoittaa juuri päinvastaista. Lapsi ei välttämättä ole ongelma. Lapsi voi näyttää ongelman. Ja se ongelma voi olla ympäristössä, rakenteissa ja tavoissa, joilla me aikuiset tulkitsemme lapsen toimintaa. Ehkä olisi aika kysyä, mitä "käyttäytymisen arviointi" oikeasti mittaa, ja miksi se on yhä olemassa inkluusion aikakaudella.
Lisää kommentti
Kommentit