Kasvatuksessa puhutaan paljon rajoista. Ja hyvästä syystä. Lapset tarvitsevat rajoja. He tarvitsevat aikuisia, jotka pitävät huolta turvallisuudesta, opettavat yhteisiä sääntöjä ja näyttävät, miten muiden kanssa toimitaan.
Mutta yhtä tärkeä kysymys on se, miten nuo rajat opetetaan. Mitä tapahtuu lapselle, joka saa päivästä toiseen palautetta siitä, mitä tekee väärin? Älä juokse, Älä Huuda. Älä keskeytä. Älä kiipeä. Älä pyöri. Älä pelleile.
Korjaammeko virheitä vai opetammeko taitoja?
Useammat aikuiset toimivat hyvästä syystä. He yrittävät opettaa lapelle oikeanlaista käyttäytymistä.
Mutta joskus pysähdyn miettimään, oppiiko lapsi todella sitä taitoa, jota yritämme hänelle opettaa. Vai oppiiko hän jotain muuta?
Ajatellaan lasta, joka innostuu kaverinsa kanssa ja tekee jotain typerää. Näyttää esimerkiksi käsimerkkejä ja kiroilee. Tilanteeseen pitää puuttua. Totta kai pitää. Lapsen pitää oppia, mikä on sopivaa ja mikä ei.
Mutta jos seurauksena on voimakas toruminen, häpeä, pitkä eristäminen tai rangaistus, mitä lapsi todella oppii?
Oppiiko hän itsehillintää? Vai oppiiko hän pelkäämään virheitä.
Tietäminen ei ole sama asia kuin kykeneminen
Moni lapsi osaa vastata aikuiselle oikein.
"Saako noin tehdä"?
"Ei saa".
Lapsi siis tietää säännön. Silti sama asia voi tapahtua uudelleen viikon päästä. Ei siksi ettei hän olisi kuunnellut. Vaan siksi, että tieto ja toiminta eivät aina kulje käsikädessä. Varsinkaan lapsilla, joiden impulssikontrolli, toiminnanohjaus tai tunnesäätely ovat vielä kehittymässä.
Oppiminen tapahtuu onnistumisissa
Joskus kasvatus näyttää siltä, että yritämme opettaa taitoa seurausten avulla. Mutta oppiminen tapahtuu usein onnistumisen kautta. Kun lapsi onnistuu siirtymässä. Kun lapsi oppii oppii odottamaan vuoroaan. Kun lapsi oppii pukemisessa. Kun lapsi onnistuu leikkimään kaverin kanssa ilman riitaa. Kun lapsi oppii tilanteessa, jos hän yleensä epäonnistuu. Juuri silloin aivot oppivat.
Mitä lapsi oppii jatkuvasta korjaamisesta?
Tämä ei tarkoita sitä, että kaiken pitäisi olla sallittua, tai sitä etteikö lapselle saisi sanoa "ei", eikä tämä tarkoita myöskään sitä, että huonoa käytöstä pitäisi hyväksyä.
Mutta ehkä voisimme kysyä: Rakennanko tällä hetkellä taitoa vai korjaanko vain virhettä?
Moni lapsi saa päivän aikana kymmeniä huomautuksia. Osa niistä on tarpeellisia. Mutta jos lapsen päivä koostuu pääasiassa korjaamisesta, mitä kuvaa hän alkaa rakentaa itsestään?
"Minä olen hankala"
"Minä olen se, joka ei osaa"
"Minä olen se, jolle aikuiset aina suuttuvat"
Miten autamme lasta onnistumaan ensi kerralla?
Entä jos kasvatuksen tavoitteena ei olisikaan ensisijaisesti virheiden vähentäminen? Entä jos tavoitteena olisi onnistumisen lisääminen? Sillä usein hyvä synnyttää hyvää. Onnistuminen synnyttää uskoa omaan osaamiseen. Usko omaa osaamiseen synnyttää yrittämistä. Ja yrittäminen synnyttää oppimista. Ehkä joskus kaikkein tärkein kysymys ei ole:
"Miten saan tämän käytöksen loppumaan?"
Vaan:
"Miten autan tämän lapsen onnistumaan ensi kerralla?"
Lisää kommentti
Kommentit