Kun puhumme lasten käyttäytymisestä, puhumme nykyään paljon lapsen hermostosta. Puhumme siitä, ettei lapsi aina valitse käytöstä tahallaan. Puhumme impulssikontrollista, toiminnanohjauksesta, aistisäätelystä ja tunnesäätelystä. Se on tärkeää.
Mutta entä jos välillä pysähtyisimme pohtimaan jotain muuta? Entä jos lapsen käyttäytymisen lisäksi tarkastelisimme myös aikuisen hermostoa?
Reagoimmeko lapseen vai omaan tunteeseemme?
Kuvitellaan tilanne kaupassa.
Lapsi juoksee käytävää pitkin. Käytävä on lähes tyhjä. Vaaratilannetta ei ole. Lapsi ei satuta ketään eikä riko mitään. Silti ympärillä olevat ihmiset kääntävät katseensa.
Joku huokaisee.
Joku pudistelee päätään.
Vanhempi tuntee häpeää.
Monen mielessä käy ajatus: "Eikö tuota lasta ole opetettu käyttäytymään?" Mutta mitä oikeasti tapahtui? Oliko ongelma lapsen juokseminen vai se tunne, jonka lapsen juokseminen herätti ympärillä olevissa aikuisissa.
Hermosto kohtaa hermoston
Ihmisen hermosto pitää ennakoitavuudesta. Pidämme siitä, että ihmiset käyttäytyvät odotusten mukaisesti.
Kun lapsi liikkuu paljon, puhuu kovaa, keskeyttää, pyörii, kiroilee tai toimii muuten odottamattomasti, se voi herättää aikuisessa ärtymystä. Usein emme edes huomaa sitä. Tunne syntyy ensin. Selitys tulee myöhemmin. Ja silloin saatamme tulkita tilanteen kasvatusongelmaksi.
Kun käytös herättää voimakkaita tunteita
Sama ilmiö näkyy päiväkodeissa ja kouluissa.
Lapsi liikkuu jatkuvasti.
Keikkuu tuolilla.
Koskettelee tavaroita.
Keskeyttää.
Unohtaa ohjeita.
Kysyy sata kysymystä päivässä.
Muutaman tunnin jälkeen aikuinen huomaa olevansa täysin kuormittunut. Eikä se välttämättä johdu siitä, että lapsi olisi pahantahtoinen. Vaan siitä, että aikuisen oma hermosto on ollut koko päivän töissä.
Tämä ei tarkoita sitä, että lapsi saisi tehdä mitä tahansa. Rajojen asettaminen kuuluu kasvatukseen. Turvallisuus kuuluu kasvatukseen. Toisten huomioiminen kuuluu kasvatukseen. Mutta joskus olisi hyödyllistä kysyä: "Reagoinko nyt lapsen toimintaan vai tunteeseen, joka minussa heräsi"?
Mitä jos pysähtyisimme kysymään miksi?
Toinen mielenkiintoinen kysymys liittyy siihen, miten suhtaudumme lapsen käyttäytymiseen pitkällä aikavälillä. Mitä tapahtuu, jos lapsi vuodesta toiseen voimakasta palautetta pitkällä aikavälillä?
Älä liiku.
Älä pyöri.
Älä keskeytä.
Älä puhu noin.
Älä kiroile.
Älä ole äänekäs.
Älä.
Älä.
Joskus käyttäytyminen muuttuu. Joskus ei.
Ja silloin on syytä pohtia, onko käytöksen taustalla jotain sellaista, mitä pelkkä huomauttaminen ei ratkaise. Ehkä kyse ei ole tahallisesta uhmaamisesta. Ehkä kyse on taidoista, joka on vielä kehittymässä. Ehkä kyse on hermostosta, joka toimii hieman eri tavalla kuin ympäristön enemmistöllä.
Lapsen lisäksi myös aikuinen tarvitsee ymmärrystä
Yhteiskunta tarvitsee sääntöjä. Päiväkoti tarvitsee sääntöjä. Koulu tarvitsee sääntöjä. Mutta ehkä tarvitsemme myös enemmän uteliaisuutta. Mitä jos jokaisen häiritsevän käyttäytymisen taakse ei ensimmäisenä asetettaisikaan oletusta huonosta kasvatuksesta? Mitä jos kysymme välillä: "Mitä tämä lapsi yrittää kertoa?"
Ja ehkä joskus myös: "Miksi tämä herättää minussa näin voimakkaan reaktion?"
Sillä joskus lapsen käyttäytyminen kertoo jotain lapsesta. Ja joskus se kertoo jotain myös meistä aikuisista.
Lisää kommentti
Kommentit