"Koulussa sanottiin, että ovet ovat auki. Mutta kun en enää jaksanut avata niitä, ovet suljettiin"
Nykyajan nuoruus on ristiriitaa. Heiltä odotetaan, että he osaavat, jaksavat, tietävät, löytävät oman alansa ja suuntaavat tulevaisuuteen varmoina. Mutta todellisuus on toisenlainen.
Moni nuori kamppailee jo varhaisessa vaiheessa ahdistuksen, uupumuksen, oppimisvaikeuksien tai sosiaalisten paineiden kanssa. Jokainen virhe, poissaolo tai väärä valinta tuntuu siltä kuin tie katkeaisi siihen. Kun tuki puuttuu, nuori jää yksin ja pian ympäristö leimaa hänet: laiska, välinpitämätön, saamattoman oloinen.
Mutta se, mitä ei nähdä, on se taakka, jota moni nuori kantaa. Ne, jotka myöhästyvät, voivat olla niitä, jotka eivät saaneet nukuttua ahdistukselta. Ne, jotka jättävät koulun kesken, eivät tehneet niin siksi, etteikö kiinnostaisi - vaan siksi, että voimat loppuivat ennen kuin alkuun päästiin.
Työelämä ei ole heille sen helpompi. Harjoittelupaikkoja ei saa ilman kokemusta, kokemusta ei saa ilman mahdollisuutta. Pätkätöitä, määräaikaisuuksia, kilpailevia hakijoita, jatkuvaa vertailua. Ja jos joku nuori ei "pääse heti kiinni työn syrjään", hänestä puhutaan kuin olisi ongelma, ei ihminen.
Byrokratia, joka rankaisee ymmärtämättömyyttä
Moni nuori ei myöskään tunne järjestelmiä, jotka heidän pitäisi osata liikkua. TE- palveluissa asiointi voi tuntua sokkelolta - täynnä ehtoja, lomakkeita ja aikarajoja.
Eritysiesti alle 25-vuotiailla tilanne on tiukka: jos heillä ei ole ammatillista koulutusta, heidän on ensisijaisesti haettava opiskelemaan tai osallistumaan työllistymistä edistäviin palveluihin. Jos näin ei tee, seurauksena voi olla karenssi - eli tukien menetys määräajaksi.
Mutta kuinka moni nuori todella ymmärtää tämän? Kuinka moni tietää, mitä "työllisyyttä edistävä palvelu " tarkoittaa, tai miten siihen hakeudutaan? Moni ei tiedä, ja joutuu karenssiin vahingossa - ei välinpitämättömyyttään, vaan tietämättömyyttään.
Nuori ei tarvitse pelkkää ohjetta tai suunnitelmaa. Hän tarvitsee aikuisen, joka näkee hänet ihmisenä, ei tilastona. Joka kysyy: "Miten sinä jaksat?" Joka sanoo: "Sinä riität, vaikka et nyt tiedä minne menet."
Arjen totuus on tämä
Useammat nuoret eivät ole välttämättä "syrjäytymässä" - he vain ovat hetkellisesti hukassa, kuten me kaikki joskus. Ja siinä missä yhteiskunta puhuu "aktivoinnista", he kaipaavat enemmän inhimillisyyttä.
Koska ennekuin nuori voi nousta, hänen täytyy saada tuntea, että hänellä on lupa levätä.
Nuori ei tarvitse lisää vaatimuksia. Hän tarvitsee jonkun, joka uskoo häneen, vaikka hän itse ei vielä pysty.
Lisää kommentti
Kommentit