Kesä on parhaimmillaan, ja jälleen keskustelu käy kuumana siitä, miksi lapsi on päiväkodissa, vaikka vanhempi on kotona? Miksi lapsi on hoidossa kesällä? Miksi lapsi tuodaan päiväkotiin, vaikka perheellä olisi mahdollisuus pitää hänet kotona?

Lapsiryhmässä voi näkyä ilmiö, jossa yksi lapsi tekee jotain, toinen matkii ja pian useampi lapsi on mukana. Usein lapset ovat samoja, ja aikuiset saatavat nähdä tilanteen näin: "he matkivat huonoa esimerkkiä toisistaan". Mutta kun ilmiötä tarkastelee syvemmin voi huomata, ettei kyse ole välttäöttä huonosta mallista, taustalla voi olla muutakin kuin matkimista. Kyse voi olla siitä,miten lapsen hermosto reagoi ryhmässä. Lapsen hermosto voi näkyä ryhmässä tavoilla, joita emme aina huomaa, ja mikä voi selittää, miksi ketjureaktiot syntyvät sekunneissa.

Viimeaikoina olen seurannut paljon kansainvälisiä ADHD- ja neurokirjoyhteisöjä. Samalla olen huomannut, että keskustelu näyttää usein erilaiselta kuin Suomessa.

Pedagogiikka ei ole neutraalia, se on rakennettu tietynlaisen hermoston varaan. 

Kun puhumme nuorten mielenterveysongelmista, työkyvyttömyydestä, tai vaikeuksista kiinnittyä työelämään, keskustelu keskittyy nykyhetkeen.

Neurovähemmistöä tarkastellaan usein yksilön näkökulmasta

Kasvatuksessa puhutaan paljon rajoista. Ja hyvästä syystä. Lapset tarvitsevat rajoja. He tarvitsevat aikuisia, jotka pitävät huolta turvallisuudesta, opettavat yhteisiä sääntöjä ja näyttävät, miten muiden kanssa toimitaan. 

Kun puhumme lasten käyttäytymisestä, puhumme nykyään paljon lapsen hermostosta.  Puhumme siitä, ettei lapsi aina valitse käytöstä tahallaan. Puhumme impulssikontrollista, toiminnanohjauksesta, aistisäätelystä ja tunnesäätelystä. Se on tärkeää.

Työelämässä puhutaan jatkuvasti osaajapulasta, nuorten työkyvyttömyydestä ja mielenterveyden haasteista. Samalla unohdetaan yks tärkeä kysymys: mitä tapahtuu, kun erilainen oppija astuu sisään työpaikan ovesta?

"Koulussa sanottiin, että ovet ovat auki. Mutta kun en enää jaksanut avata niitä, ovet suljettiin"